Remu tuli taloon. Päivä 2.

Aamupäivällä lenkitin molemmat koirat erikseen. Remu ensin. Mitään vahinkoja ei ollut yön aikana tapahtunut ja tarpeet tehtiin ulos. Varmuuden vuoksi kuitenkin omalle pihalle, ei nyt lähdetä näillä jutuilla kylille huutelemmaan. Lenkitys menee tällä hetkellä kahdella 4,5m hihnalla, joista yksi on kiinni valjaissa ja toinen kaulapannassa karkaamisen riskin minimoimiseksi. Niin kauan kun mennään eteenpäin tasaista vauhtia eikä kaulapantahihna kiristy, niin Remu on ideaali lenkkikoira joka liikkuu sellaista ihmisen hölkkävauhtia (paitsi toki minä en saisi vielä hölkätä, koska se on Remusta vähän pelottavaa, joten vedän sellaista sulokasta valentinkonosta Remun perässä pitkin Kalliota). Remu väistää muut koirat, haistelee maata ja puskia, ei reagoi ihmisiin, katuporaan, roska-autoon, juniin, lintuihin, oikeastaan mihinkään. Posottaa vaan menemään häntä ja korvat pystyssä. Ihanaa, eikö? 

Tämän näennäisen rennon menon ohuen savuverhon takaa paljastuu kuitenkin jokseenkin hätääntynyt kaveri siinä vaiheessa kun pitäisi pysähtyä, esimerkiksi liikennevaloihin. Tällöin ulkoilutan yhtäkkiä hevosta, joka pyörii molemmat hihnat tiukoilla ympärilläni tasaista ympyrää, sitä enemmän panikoiden, mitä lyhyemmällä hihna on. Liian lähellä paikallaan pysyvää ihmistä on todella pelottavaa olla, vasta siinä kolmen metrin kohdalla ja kävellessäni alan olla Remun mielestä ihan ok. Lenkkimatkat valitaan siis tästä eteenpäin niin, ettei tarvitse pysähtyä. Vaikka olenkin tosi pelottava läheltä, niin meillä on jo ensimmäinen kommunikatiivinen äänimerkki. Minun "tsk-tsk" äänne tarkoittaa, että nyt vaihtuu vähän suunta, jolloin Remu kääntyy katsomaan sieltä neljän metrin päästä ja vaihtaa kulkusuuntaa sinne, minne osoitan. En ole varma, seuraako se kropan suuntaa vai käden liikettä, mutta viesti menee perille ja löysällä hihnalla jatketaan.

Ihan lenkin lopuksi kotipihalla kävi vielä pieni lapsus. Naapurit tulivat ihmettelemään isoon ääneen uutta koiraa ja sitä kuinka "se on niin arka, voivoivoi" jolloin pysähdyin (!) vastaamaan niille ja keskittyminen herpaantui hetkeksi. Remu oli noin sekunnissa kaivautunut todella syvälle angervopuskaan (onneksi ei ollut orapihlaja) piiloon. Tovin yritin sitä houkutella, mutta lopulta oli vaan kaivauduttava perässä ja vedettävä kaveri väkisin puskasta ulos. Tätä seurasi sekunnin lamaantuminen, sitten ravistus ja sitten häntä nousi ja mentiin taas.

Porteista ja ovista kulkeminen on pelottavaa ja porraskäytävän portaat on ikävät. Hissi taas on ok, koska se on turvallinen koppi. Toki jänskättää sen verran, että säkäkorkeudesta häviää 10 senttiä matkan ajaksi.

Kanelin lenkittäminen tuntui Remun jälkeen aivan ihanalta levolta. Käytiin yhdessä aamukahvilla kahvilassa, mentiin metrolla eläinkauppaan ja ratikalla kotiin. Moikattiin ihmisiä ja pysähdyttiin välillä, ihan jo sen takia, että voi.

Kotona Remu uskalsi tulla pois kopastaan, joten hän sai tutkia vähän asuntoa. Kaneli on nyt hyväksynyt, että eteisessämme asuu uusi kaveri, mutta vain eteisessä. Heti kun Remun pää tuli näkyviin olohuoneen puolelle, niin alkoi kuulua matala "et kyllä tule olohuoneen puolelle" -murina. Remu peruutti pois. Laitoin portin kiinni ja namitin koiria sen molemmin puolin, jolloin Kanelikin katseli Remua rauhassa alle puolen metrin päästä. Kun Remu sai tarpeekseen, se vetäytyi takaisin koppiinsa ja Kaneli vastaavasti olohuoneeseen nukkumaan. Tästä syntyi loppupäivän teema: ”Remun mielestä Kaneli on ihana ja olisi kivaa hengaa sen kaa, Kanelin mielestä Remu saisi pysyä kopassaan liikkumatta niin olisi kiva”.

Vietin vuosia sitten pari kuukautta Beninissä, jolloin joku luonnehti paikallista aikakäsitystä seuraavalla tavalla: "Wait for it, wait for it, waaaiiiit fooooor iiiiit, ... go go go go go!". En muista, kuka niin sanoi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua Kanelin ja Remun tämänhetkisestä suhteesta. Enimmäkseen kotona on staattinen ja rauhallinen tilanne, kunnes yhtäkkiä Remu reipastuu ja tekee jonkun uuden aloitteen. Seuraa parin minuutin täyskaaos, nakkimyrsky, Kanelin ärinää ja Remun lepytteleviä elkeitä. Kun tilanne pysähtyy, ollaan hypätty vähintään kolmiloikan verran eteenpäin, selvitetty parit erimielisyydet ja neuvoteltu uudet rajat. Sitten jatketaan taas rauhassa odottelua. Useamman tällaisen puskafarssin jälkeen ollaan tällä hetkellä tilanteessa, että Remu saa olla olohuoneessa sohvan alla, mutta sillä ei ole Kanelin lupaa liikkua vapaasti tilassa.

 -Onks mun pakko olla ton kaa?
-On.
-Mut jos mä en haluu?
-Et sä voi tietää, kun et oo vielä ees kokeillut.
-Voin mä. 
-Et voi, se on oikeesti tosi kiva.
-No höh.

Iltalenkki tehtiin koko perheen voimin yhdessä, jolloin Remu oli silminnähden rentoutunut. Kanelin kanssa se uskalsi mennä portaat ylös ja alas, kulkea portista, tulla ottamaan kädestä namia ja pysähtyä ihmisen kanssa. Puistossa meinasi tulla ensimmäinen ilohepuli, johon 4,5m hihna on valitettavasti liian lyhyt, vaikka kuinka yritin juosta perässä. Kokeilin myös harjata Remun turkkia, josta se pitikin todella paljon. Tuli häntä heiluen pyytämään lisää kun lopetin ja antoi kolme pusua. En kestä! Kanelikin on ulkona täysin rento Remun kanssa. Puolin ja toisin saa haistella, eikä haitannut syödä namejakaan ihan vierekkäin.