Remu tuli taloon. Päivä 1.

Klo 10.30.

Yö meni rauhallisesti, tosin niin että me kaikki muut nukuttiin lopulta olohuoneessa kapealla sohvalla ja Remu yksin makuuhuoneessa sängyn alla. Tämä ihan sen takia, että Kaneli ravasi muuten rauhattomasti sohvan ja portin väliä etsimässä minua, joten päätin muuttaa olohuoneeseen. Nukuin yhteensä ehkä kolme tuntia.

Tämän päivän tavoitteena on saada koira makuuhuoneesta ulos (me halutaan meidän makuuhuone takaisin) ja jossakin vaiheessa myös pihalle. Nyt olen tunnin leikkinyt makkaravanaleikkiä, jonka päässä eteisessä on jättipotti mm. raakaa lihaa omassa kopassa. Remu on käväissyt eteisessä jo kolmesti, syönyt matkalla jäätävän määrän makkaraa ja pistänyt päänsäkin koppaan, mutta ainoastaan niin, että on ihan varma, että ehtii takaisin makuuhuoneeseen ennen minua. Ja niin se on ehtinyt. Lihastonus nolla -koiraksi se on yllättävän vikkelä. Häntä on heilunut jo useamman kerran ja yhden namin otti suoraan kädestäkin. Mutta asemasota makuhuoneesta jatkuu.

Klo 12.00.

Makkaraleikkiä ei voi leikkiä loputtomiin, puolisen kiloa on mennyt alle vuorokaudessa. Nyt Remu nukkuu, edelleen sängyn alla. Loppuperhe hengailee olohuoneessa. Kävin hetken oleskelemassa Remun seurana makkarin lattialla, se oli sen mielestä vähän jännää, mutta ihan ok kuitenkin. Haisteli varovaisesti kättäni.

Tällaisina hetkinä on helpompaa ymmärtää pakottamiseen perustuvan koirakoulutuksen viehätys. Pakottamalla Remun olisi saanut jo sängyn alta pois, suihkuun ja ulos - ja kahta kauheampaan paniikkiin. Tunnetilan muuttaminen sen sijaan vie aikaa ja voi olla tosi turhauttavaa, koska asioita ei voi kiirehtiä. Joten tässä me nyt odotellaan ja toivotaan.

Klo 14.30.

Makkarat vaihtui tonnikalabaitteihin ja koira ilmestyi sängyn alta näkyviin. Pakko myöntää, että siinä kohtaa otin rempseän otteen ja nostin koiran sylissäni eteiseen. Se siitä ”tässä nyt odotellaan ja toivotaan” –sädekehästä. Remu säikähti hetkeksi, mutta meni sitten nopeasti omaan koppaan, söi palkkioksi saamansa lihat, joi taas litran vettä ja käpertyi kerälle nukkumaan. Nyt ollaan siis saavutettu aste 0.1 - oma peti, joka on suihkutettu Pet Remedyllä. Yli 20 tuntia siihen meni. Oon ihan poikki.

Klo 15.30

EKAT PISSAT! Yhtäkkiä kaveri oli korvat pystyssä eteisessä, huomasi minut ja meni sitten reippaasti nostamaan jalkaa vessan oveen. Tuli noin 3 litraa, nyt on varmaan helpompi pötkötellä. Ai että ihminen voi olla onnellinen siitä, että koira kusee … sisälle!

Klo 17.00

No nyt! Puoli tuntia sisäpissan jälkeen kaivoin koiran kopasta, laitoin valjaat päälle ja lähdimme pihalle. Kotipihalle tuli heti monen minuutin pissa ja piha kierrettiin monta kertaa. Tämän jälkeen piti päästä tutkiman Kalliota. Kiersimme korttelin, ylitimme hesarin, pyörimme Josafatin kallioilla, näimme paloauton, moottoripyörän, polkupyörän, autoja ja busseja, muita koiria ja ihmisiä. Remu paineli hirmu reippaasti menemään ja väisti kaikki koirat kohteliaasti ja rennosti. Se on mahdollisesti koirakohteliain kaveri, jonka olen tavannut. Takaisin kotipihalla tuli jättikakat ja koska koira oli kotiin päästyämme valmiiksi märkä vein sen vielä suihkuun ekalle pesulle. Remu jähmettyi pesun ajaksi ja vetäytyi sitten ravistelun/kuivauksen jälkeen omaan koppaan tutkiskelemaan märkää turkkiaan.

Uskaltaisin väittää, että Remu alkaa lähteä käyntiin, ero aamuun on aivan valtava. Nyt meillä on yhtäkkiä lenkkeillyt, ulos tarpeensa tehnyt, suihkunraikas koira omassa kopassaan.

Kaneli on ollut koko päivän ihan ok. Nythän koirat eivät ole nähneet alkutapaamisen jälkeen toisiaan, koska pieni kaksiomme on jaettu koiraportilla kahtia ja porttia peittää pyyhe. Kaneli asuu olohuoneessa/keittiössä ja Remu eteisessä (ja iltapäivään asti vielä makuuhuoneessa). Ne ainoastaan haistelevat ja kuuntelevat toisiaan. Huomenna tai viimeistään ylihuomenna mennään yhteislenkille. Kaneli kannetaan siihen asti sylissä eteisen yli ulos.

Klo 21.00

Yllätysyhteislenkki. Olin Remun kanssa sisäpihalla sillä aikaa kun Kaneli meni mieheni kanssa portista kadun puolelle ja koska Remukin halusi mennä portista ulos, niin ajattelin, että kokeillaanpa. Koirat haistelivat heti toisensa kohteliaasti useaan otteeseen ja tuntuivat omaksuvan luontevasti ”tässä me ollaan yhteisellä lenkillä” –asenteen. Kävelivät jopa tovin ihan vierekkäin. Kotona palattiin portin eri puolille, mutta valtava kivi vierähti sydämeltä. Kyllä heistä vielä kaverit tulee.

Yhteenvetona
Remun ensimmäisen kokonaisen kotipäivän aikana tapahtunut edistys on päätä huimaava ja todella liikuttava. Kaveri on ylittänyt itsensä vuorokauden aikana kymmeniä kertoja. Matka tulee kuitenkin olemaan pitkä. Remu ei esimerkiksi ole samalla tavalla kiinnostunut ihmisistä mitä Kaneli oli aivan alusta asti. Kanelin oletusasetus on, että ihmiset on mahtava asia ja rapsutuksilla voisi elää. Uskoisin, että Kaneli on ennen kadulle ja tarhaan joutumista ollut jonkun ihmisen koira ja jotenkin mystisesti se oli onnistunut säilyttämään luottamuksensa ihmisiin yli kolmesta tarhavuodesta huolimatta. Remu todennäköisemmin ei koskaan ole ollut kotikoira. Hihnassa kävely, sisällä oleminen ja ihmisen kosketus ovat kaikki sille outoja ja jännittäviä asioita. Kaneli oli alusta asti sellainen, että jos se olisi päässyt vahingossa irti, se olisi juossut suoraan kotiovelle, koska kotiin pääseminen oli sille ihan paras palkinto. Jos Remu pääsisi nyt irti, en saisi sitä enää kiinni. Ihminen ei ole sen elämässä automaattisesti hyvä tai tavoittelemisen arvoinen asia eikä ”koti” tarkoita sille automaattisesti vielä mitään positiivista. Remun luottamus pitää ansaita ja rakentaa hyvin vähitellen. Se työ on nyt alkanut.