Miten kohtaat rescuekoiran. Tai oikeastaan minkä tahansa koiran.

Vieraat ihmiset jännittävät Remua. Ottaen huomioon, että sillä on ikää passin mukaan 7 vuotta ja siitä on kokonaiset hurjat 3 viikkoa positiivisia kokemuksia ihmisistä, niin en ihmettele. Sillä on kolikon kokoinen reikä korvalehdessä siitä, että se on merkitty tarhalla muovitägillä, se on otettu ihmisten toimesta kiinni ja heitetty yli kahdeksi vuodeksi betonihäkkiin, se on todennäköisesti piesty enemmän kuin kerran. Jos olisin hän, en haluaisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa enää koskaan. Kokemuksistaan huolimatta Remu kuitenkin ylittää itsensä päivittäin ja luottaa jo hänelle tuttuihin ihmisiin, mikä on todella liikuttavaa. Vieraat ihmiset Remu ohittaa yhdentekevästi turvallisen etäisyyden päästä. Puutarhalla ollessamme ihmisjännitys ilmenee niin, että Remu menee ja haukkuu ohikulkijoille hieman hätääntyneesti. Kaneli, joka ei ole koskaan haukkunut ihmisille, on päättänyt auttaa kaveria mäessä ja haukkuu seuraksi mukana. Tämä on tietenkin ihmisen näkökulmasta hyvin kiusallista ja työskentelemme sen eteen, jotta tämä ei-toivottu käytös sammuisi. Useimmiten ehdin saada koirien huomion ennen kun ne ehtivät aloittaa haukkumisen. Portti on myös tarkoitus peittää suojakankaalla, jolloin ohikulkijoita ei näe yhtä hyvin. Aina ei kuitenkaan ehdi reagoimaan ajoissa ja koira(t) pääsevät portille ”vahtihaukkumaan”.

Kahden päivän otannan perusteella 90% ihmisistä pysähtyy portille jossa koira(t) haukkuvat. Kaksi ihmistä on tähän mennessä haukkunut takaisin, noin 60% rupesi kertomaan koiralle isoon ääneen, miksi ei tarvitse/kannata/saa haukkua ja loput halusivat jutella kanssani siitä, miksi koirani haukkuvat, ottaen samalla tiukan katsekontaktin koiraan. Yksikään näistä toimintamalleista ei auta tilannetta yhtään. Koirani haukkuu, koska sitä pelottaa vieras, liian lähelle tuleva ihminen. Kohti tuleva/katsova/kovaan ääneen puhuva/haukkuva ihminen on siinä tilanteessa aivan järjettömän pelottava asia. Piirsin lopulta kyltin portille, jotta ihmiset ymmärtäisivät toivottavasti liikkua eteenpäin.

Ymmärrän hyvin tarpeen ottaa kontaktia koiraan. Onneksi meillä on perheessä toinen rescue, joka elää ihmisen huomiosta ja jota saa rapsuttaa/katsoa silmiin tuntikausia. Remu ei ole, eikä siitä todennäköisesti koskaan tule sellaista koiraa. Kun kohtaatte koiran, joka ei selkeästi halua tulla rapsutetuksi tai kosketuksi, joka haukkuu ja on tilanteessa selkeän hermostunut, niin olkaa kilttejä ja antakaa koiralle sen tarvitsema tila. Älkää ojentako, tai komentako koiraa, älkää rapsuttako sitä väkisin. It’s not you, it’s them! Koirat ovat kaikki yksilöitä. Etenkin koiria, joilla on vuosikausien huonot kokemukset ihmisestä ei voi vaatia suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan avoimen innostuneesti, vaikka me ihmiset tietäisimme olevamme tosi kivoja. Jos olet ohikulkija, niin kulje ohi. Jos olet tulossa kylään, kiinnitä huomiosi ihmisiin, älä koiraan ja anna koiran tottua/tutustua sinuun omaan tahtiinsa. Jos koira tulee lähemmäksi sinua, heitä sille nameja maahan, mutta älä kiinnitä koiraan muuta ylimääräistä huomiota. Vaikka olisit tavannut saman koiran aikaisemmin, voit joutua tekemään tämän useita kertoja. Se on turhauttavaa, mutta edelleen: It’s not you, it’s them! Sinulla voi olla vastassa kaveri, jonka edellinen omistaja on välillä ollut sille kiva, välillä antanut turpiin; koira, jota on pidetty lyhyessä ketjussa vuosikausia; koira, jolla ei ole koskaan ollut positiivisia kokemuksia ihmisistä; koira, joka ei vaan halua tulla rapsutetuksi. Vaikka joutuisit kuuntelemaan haukkua ja namittamaan tyyppiä kolme, viisi, kymmenen tapaamiskertaa, niin se on lopulta aika pieni vaiva. 

 

Remu kiittää ja kumartaa viilennyshuivissaan, joka näyttää ruokalapulta.

Tarinoita, joita kerromme koiristamme

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle. Tunnin automatka sujui rauhallisesti ja perillä Remun tutustuttaminen uusiin koiriin meni vailla ongelmia. Kanelille perheen koirat olivat jo vanhoja tuttuja. Aurinko helli ja oli ihana katsoa, miten koirat saivat viettää viikonlopun vapaana nurmikolla maaten, ajoittain ympäri pihaa kirmaillen. Remulla on menossa tiivis leimautumisvaihe ja se seurasi minua viikonlopun kuin hai laivaa mihin ikinä meninkin. Yöt vietimme oman perheen kesken saunamökissä. Kolmantena aamuna Kaneli yllätti kaikki kutsumalla leikkisästi Remun mukaansa tutkimaan mökkiä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kaneli otti Remun aktiivisesti kontaktia muussa kuin komentamismielessä ja se ilahdutti Remua silminnähden, vaikka yhdessä puuhastelu kesti vajaan minuutin enne kuin Kaneli oli saanut tarpeekseen. Pieniä askelia. 

 

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle. Remu otti viikonlopusta kaiken irti. Se merkkasi isäntäväen talon omakseen pissaamalla 4 kertaa sisälle, kirmaili ympäri pihaa, murtautui useaan otteeseen ulos koirien aidatulta alueelta, yritti syödä sekä aidan että puutarhakalusteet, varasti keittiön pöydältä ruokaa ja harjoitteli kuuluvaa vahtihaukkuaan. Koirien leikkiyritykset muistuttivat lähinnä puskafarssia, mikä on toki parasta kesäteatteria. Remu yritti leikkiä Snokin kanssa, Chunk yritti leikkiä Remun kanssa, Kaneli yritti leikkiä yksin tai Remun kanssa, välillä myös estää muita leikkimästä, Chunk yritti leikkiä Kanelin kanssa, Snok olisi vaan halunnut olla rauhassa. Me ihmiset valvomassa, auttamassa, harhauttamassa, aktivoimassa ja kouluttamassa siinä välissä.

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle.  Remu sai hetkeksi mahdollisuuden palautua kaupunkistressistä, vaikka uuteen paikkaan, ihmisiin ja koiriin liittyi omat jännittävyytensä. Yleisesti ottaen Remu jännittää uusia ihmisiä enemmän kuin koiria ja sisätiloja enemmän kuin ulkona olemista. Pihalla se pystyi nopeasti rauhoittumaan ja nukkumaan, sisällä isossa talossa piti pyöriä ympyrää ja yrittää nostaa koipeaan kaikkea mahdollista vasten. Isäntäperheen narttukoiran kanssa olisi voinut leikkiä, mutta uros oli leikkimurinansa kanssa vähän liian pelottava siihen. Stressi ilmenee Remussa tällä hetkellä levottomuutena ja hieman maanisena, päämäärättömänä puuhasteluna. Meidän perheen yömajana toimineessa saunamökissä sen oli helpompi rauhoittua ja levätä kuin isäntäperheen talossa. Kanelin kanssa Remu on loputtoman kärsivällinen, mikä alkaa tuottaa tulosta. Viikonlopun aikana Kaneli ei juurikaan komennellut Remua ja teki jopa useamman leikkialoitteen (mihin Remu ei ymmärrettävistä syistä ihan heti tarttunut). Stressinsä Kaneli kanavoi isäntäperheen isohkoon uroskoiraan ja komensi sitä aina tilaisuuden tullen. Meidän ihmisten ennakoinnilla ja suunnittelulla tämäkin käytös saatiin kuitenkin loppumaan viikonlopun aikana melkein kokonaan. 

Samat koirat, sama viikonloppu, kaikki tarinat yhtä tosia. Se, minkä tarinan kulloinkin huomaan, koen ja kerron ei ole kiinni koirista, vaan paljastaa lähinnä oman vireys- ja stressitilani.

Oodi koirien toipumiskyvylle

Remu on nyt asunut meillä tasan viikon. Sinä aikana sängyn alla lymyävästä ja kaikkea pelkäävästä kaverista on kuoriutunut koira, joka kulkee hihnassa häntä pystyssä ruuhkaisillakin kaduilla, on matkustanut autolla ja raitiovaunulla, on oppinut oman nimensä ja sen, että asioita saa istumalla, on sisäsiisti ja loputtoman kiltti toiselle koirallemme ja nauttii tutun ihmisen rapsutuksista.

Viikkopäivän kunniaksi tässä on video Remun saapumishetkestä ja toinen video Remusta tänään puutarhalla.

Kemiaa, onko sitä? - eli hidasta laumautumista

Kuluneet pari päivää meillä on nyt neuvoteltu ahkerasti asunnon käyttöoikeuksista. Ensin Remu sai neuvoteltua itselleen oikeuden nukkua eteisen lisäksi olohuoneen sohvan alla Kanelin valvoessa sitä eri positioista käsin.

Siitä noin vuorokauden päästä Remu sai oikeuden liikkua varovaisesti ja nöyrästi olohuoneessa, kunhan ei mene Kanelin aluetta kohti. Seurasi noin vuorokausi rauhaisaa yhteiseloa.

Lenkeillä on mukavampaa, koska tilaa on enemmän eikä resursseista tule niin helposti kiistaa. Etenkin tavatessamme muita koiria Kaneli ja Remu ottavat jo selkeästi tukea toisistaan.

Tänään illalla yhteisen lenkin jälkeen Remu oli kerännyt sekä itsevarmuutta että energiaa. Pidin koirille parin minuutin koulutussession, jonka jälkeen raukka olisi halunnut hepuloida iloisesti ympäri kämppää. Tämä oli Kanelille aivan liikaa ja hän komensi Remun kovin sanoin omaan koppaansa (mikä on nyt siirretty olohuoneeseen).

Harkitsin hetken siirtäväni koirat eri puolelle porttia, mutta molemmat rauhoittuivat hetken päästä omille paikoilleen. Kaneli rupesi syömään puruluuta ja Remu kävi nukkumaan.

Tästä illasta viisastuneena, koulutushetket pitää tästä eteenpäin pitää koirille erikseen, niin että toinen koirista odottaa portin takana, on miehen kanssa lenkillä tms. Ihan alussa totutin koiria toistensa läheisyyteen sillä, että saivat pariin otteeseen molemmat nameja palkkioksi siitä, että olivat samassa tilassa. Herkkumakkara saa Remun kierrokset kuitenkin nousemaan niin korkeaksi, että yhteenotto Kanelin kanssa on enemmän kuin todennäköinen + resurssina se on liian arvokas siihen että koirat pystyisivät toimimaan lähekkäin. Remu jopa haukahti tänään ensimmäisen kerran kun ei olisi millään malttanut odottaa makkaraansa. Kun se ei tepsinyt, niin esitteli vielä, kuinka korkealle hän pystyy halutessaan hyppäämään. Makkara on selkeästi mahdollisuus, mikä pitää käyttää taitavasti ja harkiten. Nyt kun Remu ei enää pelkäää meitä omia ihmisiään ja on muutenkin reipastunut hurjasti, niin sen kanssa voi myös vähitellen aloittaa määrätietoisemman koulutuksen, mikä on joka tapauksessa tehtävä koira kerrallaan.

Remu on talossa

Remun kotiutuminen on edennyt huikeaa vauhtia. Kolmantena päivänä käveltiin koko perheen voimin yli 3 kilometriä siirtolapuutarhaan ja vietettiin siellä aurinkoinen päivä. Remu piehtaroi nurmikolla, piilotteli vadelmapuskissa, nukkui auringossa ja silminnähden rentoutui.

Puutarhalla koirilla on enemmän tilaa tutustua ja tottua toisiinsa ja neuvotella sopivista etäisyyksistä. Asuntomme on niin pieni, että tällä hetkellä Remu ei voi liikkua siellä vapaasti, ilman että Kaneli antaisi heti varoituksen.

Remu alkaa tunnistaa nimeään ja hakee kontaktia myös meihin ihmisiin. Hetkittäin hän käy myös hakemassa rapsutuksia ja menee sitten taas vähän etäämmälle ihmettelemään ja rauhoittumaan. Namit kiinnostaa ja puutarhalla pidettiinkin ensimmäinen parin minuutin koirien yhteistreenisessio. 

Remusta näyttää kuoriutuvan vähitellen aktiivinen ja reipas koira, josta on jo parissa päivässä tullut osa meidän perhettä, ainakin meidän ihmisten mielestä. Kanelin mielestä Remu voisi nyt mennä takaisin omaan kotiin.  

Blogin sankareiden historiaa

Remun tausta

Siitä emme tiedä paljoakaan. Tiedämme, että se selvisi hengissä Romaniassa kunnallisella koiratarhalla useamman vuoden, mikä on pieni ihme. Sitten se löysi tiensä meidän perheeseen mahtavan Kulkurit –järjestön kautta. Tarhalla ollessaan se jakoi betonihäkin viiden-kuuden muun koiran kanssa ja tuli kaikkien kanssa toimeen.

Remun elämästä ennen koiratarhaa emme tiedä yhtään mitään, kuten emme sitäkään, kauanko sitä kesti. Alun perin Remun ikäarvio oli 3 vuotta, mutta eläinlääkäri muutti sen ja nyt passin mukaan ikää on 7 vuotta. Ehkä se totuus on jossakin siellä välissä. Ainoa mitä tiedämme, on että se hurmasi Kulkurien vapaaehtoiset ja samalla tarhalla toimineet saksalaiset vapaaehtoiset, jotka ovat jo saaneet kuulla Remun kuulumisia suomalaisen yhteyshenkilön kautta.

Aika moni kysyy, mitä rotuja Remussa on. Noh, emme siis voi tietää. Oma arvioni olisi saksanpaimenkoira ja corgi tai joku muu matalajalkainen ja pitkäselkäinen paimenkoira. Kukaan ei tiedä.

Remu Rosiorin tarhalla Romaniassa (yllä) ja puutarhassa uudessa kodissaan (alla).

Kanelin tausta

Kaneli on löydetty noin reilun vuoden ikäisenä harhailemasta kadulta Serbiassa, josta se päätyi kunnalliselle koiratarhalle. Tarhalla Kaneli asui isoissa koira-aitauksissa 2,5 vuotta, ennen kun siitä tuli meidän Kaneli vuonna 2013. Viimeisten tarhakuukausien ajaksi se oli siirretty isojen koirien aitaukseen, jossa se traumatisoitui joutuessaan isojen koirien stressileluksi. Kaneli painaa 9 kiloa.

Kaneli näyttää vähän saksan metsästysterrieriltä, vaikka sen luonne on kaikkea muuta. Sen rotuperimässä on todennäköisesti jotakin rottaterrieriä, ehkä myös mäyristä tms. 

Kaneli tarhalla Serbiassa (ylin kuva) ja kotonaan Helsingissä (keskellä ja alla).

Remu tuli taloon. Päivä 2.

Aamupäivällä lenkitin molemmat koirat erikseen. Remu ensin. Mitään vahinkoja ei ollut yön aikana tapahtunut ja tarpeet tehtiin ulos. Varmuuden vuoksi kuitenkin omalle pihalle, ei nyt lähdetä näillä jutuilla kylille huutelemmaan. Lenkitys menee tällä hetkellä kahdella 4,5m hihnalla, joista yksi on kiinni valjaissa ja toinen kaulapannassa karkaamisen riskin minimoimiseksi. Niin kauan kun mennään eteenpäin tasaista vauhtia eikä kaulapantahihna kiristy, niin Remu on ideaali lenkkikoira joka liikkuu sellaista ihmisen hölkkävauhtia (paitsi toki minä en saisi vielä hölkätä, koska se on Remusta vähän pelottavaa, joten vedän sellaista sulokasta valentinkonosta Remun perässä pitkin Kalliota). Remu väistää muut koirat, haistelee maata ja puskia, ei reagoi ihmisiin, katuporaan, roska-autoon, juniin, lintuihin, oikeastaan mihinkään. Posottaa vaan menemään häntä ja korvat pystyssä. Ihanaa, eikö? 

Tämän näennäisen rennon menon ohuen savuverhon takaa paljastuu kuitenkin jokseenkin hätääntynyt kaveri siinä vaiheessa kun pitäisi pysähtyä, esimerkiksi liikennevaloihin. Tällöin ulkoilutan yhtäkkiä hevosta, joka pyörii molemmat hihnat tiukoilla ympärilläni tasaista ympyrää, sitä enemmän panikoiden, mitä lyhyemmällä hihna on. Liian lähellä paikallaan pysyvää ihmistä on todella pelottavaa olla, vasta siinä kolmen metrin kohdalla ja kävellessäni alan olla Remun mielestä ihan ok. Lenkkimatkat valitaan siis tästä eteenpäin niin, ettei tarvitse pysähtyä. Vaikka olenkin tosi pelottava läheltä, niin meillä on jo ensimmäinen kommunikatiivinen äänimerkki. Minun "tsk-tsk" äänne tarkoittaa, että nyt vaihtuu vähän suunta, jolloin Remu kääntyy katsomaan sieltä neljän metrin päästä ja vaihtaa kulkusuuntaa sinne, minne osoitan. En ole varma, seuraako se kropan suuntaa vai käden liikettä, mutta viesti menee perille ja löysällä hihnalla jatketaan.

Ihan lenkin lopuksi kotipihalla kävi vielä pieni lapsus. Naapurit tulivat ihmettelemään isoon ääneen uutta koiraa ja sitä kuinka "se on niin arka, voivoivoi" jolloin pysähdyin (!) vastaamaan niille ja keskittyminen herpaantui hetkeksi. Remu oli noin sekunnissa kaivautunut todella syvälle angervopuskaan (onneksi ei ollut orapihlaja) piiloon. Tovin yritin sitä houkutella, mutta lopulta oli vaan kaivauduttava perässä ja vedettävä kaveri väkisin puskasta ulos. Tätä seurasi sekunnin lamaantuminen, sitten ravistus ja sitten häntä nousi ja mentiin taas.

Porteista ja ovista kulkeminen on pelottavaa ja porraskäytävän portaat on ikävät. Hissi taas on ok, koska se on turvallinen koppi. Toki jänskättää sen verran, että säkäkorkeudesta häviää 10 senttiä matkan ajaksi.

Kanelin lenkittäminen tuntui Remun jälkeen aivan ihanalta levolta. Käytiin yhdessä aamukahvilla kahvilassa, mentiin metrolla eläinkauppaan ja ratikalla kotiin. Moikattiin ihmisiä ja pysähdyttiin välillä, ihan jo sen takia, että voi.

Kotona Remu uskalsi tulla pois kopastaan, joten hän sai tutkia vähän asuntoa. Kaneli on nyt hyväksynyt, että eteisessämme asuu uusi kaveri, mutta vain eteisessä. Heti kun Remun pää tuli näkyviin olohuoneen puolelle, niin alkoi kuulua matala "et kyllä tule olohuoneen puolelle" -murina. Remu peruutti pois. Laitoin portin kiinni ja namitin koiria sen molemmin puolin, jolloin Kanelikin katseli Remua rauhassa alle puolen metrin päästä. Kun Remu sai tarpeekseen, se vetäytyi takaisin koppiinsa ja Kaneli vastaavasti olohuoneeseen nukkumaan. Tästä syntyi loppupäivän teema: ”Remun mielestä Kaneli on ihana ja olisi kivaa hengaa sen kaa, Kanelin mielestä Remu saisi pysyä kopassaan liikkumatta niin olisi kiva”.

Vietin vuosia sitten pari kuukautta Beninissä, jolloin joku luonnehti paikallista aikakäsitystä seuraavalla tavalla: "Wait for it, wait for it, waaaiiiit fooooor iiiiit, ... go go go go go!". En muista, kuka niin sanoi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua Kanelin ja Remun tämänhetkisestä suhteesta. Enimmäkseen kotona on staattinen ja rauhallinen tilanne, kunnes yhtäkkiä Remu reipastuu ja tekee jonkun uuden aloitteen. Seuraa parin minuutin täyskaaos, nakkimyrsky, Kanelin ärinää ja Remun lepytteleviä elkeitä. Kun tilanne pysähtyy, ollaan hypätty vähintään kolmiloikan verran eteenpäin, selvitetty parit erimielisyydet ja neuvoteltu uudet rajat. Sitten jatketaan taas rauhassa odottelua. Useamman tällaisen puskafarssin jälkeen ollaan tällä hetkellä tilanteessa, että Remu saa olla olohuoneessa sohvan alla, mutta sillä ei ole Kanelin lupaa liikkua vapaasti tilassa.

 -Onks mun pakko olla ton kaa?
-On.
-Mut jos mä en haluu?
-Et sä voi tietää, kun et oo vielä ees kokeillut.
-Voin mä. 
-Et voi, se on oikeesti tosi kiva.
-No höh.

Iltalenkki tehtiin koko perheen voimin yhdessä, jolloin Remu oli silminnähden rentoutunut. Kanelin kanssa se uskalsi mennä portaat ylös ja alas, kulkea portista, tulla ottamaan kädestä namia ja pysähtyä ihmisen kanssa. Puistossa meinasi tulla ensimmäinen ilohepuli, johon 4,5m hihna on valitettavasti liian lyhyt, vaikka kuinka yritin juosta perässä. Kokeilin myös harjata Remun turkkia, josta se pitikin todella paljon. Tuli häntä heiluen pyytämään lisää kun lopetin ja antoi kolme pusua. En kestä! Kanelikin on ulkona täysin rento Remun kanssa. Puolin ja toisin saa haistella, eikä haitannut syödä namejakaan ihan vierekkäin.

Remu tuli taloon. Päivä 1.

Klo 10.30.

Yö meni rauhallisesti, tosin niin että me kaikki muut nukuttiin lopulta olohuoneessa kapealla sohvalla ja Remu yksin makuuhuoneessa sängyn alla. Tämä ihan sen takia, että Kaneli ravasi muuten rauhattomasti sohvan ja portin väliä etsimässä minua, joten päätin muuttaa olohuoneeseen. Nukuin yhteensä ehkä kolme tuntia.

Tämän päivän tavoitteena on saada koira makuuhuoneesta ulos (me halutaan meidän makuuhuone takaisin) ja jossakin vaiheessa myös pihalle. Nyt olen tunnin leikkinyt makkaravanaleikkiä, jonka päässä eteisessä on jättipotti mm. raakaa lihaa omassa kopassa. Remu on käväissyt eteisessä jo kolmesti, syönyt matkalla jäätävän määrän makkaraa ja pistänyt päänsäkin koppaan, mutta ainoastaan niin, että on ihan varma, että ehtii takaisin makuuhuoneeseen ennen minua. Ja niin se on ehtinyt. Lihastonus nolla -koiraksi se on yllättävän vikkelä. Häntä on heilunut jo useamman kerran ja yhden namin otti suoraan kädestäkin. Mutta asemasota makuhuoneesta jatkuu.

Klo 12.00.

Makkaraleikkiä ei voi leikkiä loputtomiin, puolisen kiloa on mennyt alle vuorokaudessa. Nyt Remu nukkuu, edelleen sängyn alla. Loppuperhe hengailee olohuoneessa. Kävin hetken oleskelemassa Remun seurana makkarin lattialla, se oli sen mielestä vähän jännää, mutta ihan ok kuitenkin. Haisteli varovaisesti kättäni.

Tällaisina hetkinä on helpompaa ymmärtää pakottamiseen perustuvan koirakoulutuksen viehätys. Pakottamalla Remun olisi saanut jo sängyn alta pois, suihkuun ja ulos - ja kahta kauheampaan paniikkiin. Tunnetilan muuttaminen sen sijaan vie aikaa ja voi olla tosi turhauttavaa, koska asioita ei voi kiirehtiä. Joten tässä me nyt odotellaan ja toivotaan.

Klo 14.30.

Makkarat vaihtui tonnikalabaitteihin ja koira ilmestyi sängyn alta näkyviin. Pakko myöntää, että siinä kohtaa otin rempseän otteen ja nostin koiran sylissäni eteiseen. Se siitä ”tässä nyt odotellaan ja toivotaan” –sädekehästä. Remu säikähti hetkeksi, mutta meni sitten nopeasti omaan koppaan, söi palkkioksi saamansa lihat, joi taas litran vettä ja käpertyi kerälle nukkumaan. Nyt ollaan siis saavutettu aste 0.1 - oma peti, joka on suihkutettu Pet Remedyllä. Yli 20 tuntia siihen meni. Oon ihan poikki.

Klo 15.30

EKAT PISSAT! Yhtäkkiä kaveri oli korvat pystyssä eteisessä, huomasi minut ja meni sitten reippaasti nostamaan jalkaa vessan oveen. Tuli noin 3 litraa, nyt on varmaan helpompi pötkötellä. Ai että ihminen voi olla onnellinen siitä, että koira kusee … sisälle!

Klo 17.00

No nyt! Puoli tuntia sisäpissan jälkeen kaivoin koiran kopasta, laitoin valjaat päälle ja lähdimme pihalle. Kotipihalle tuli heti monen minuutin pissa ja piha kierrettiin monta kertaa. Tämän jälkeen piti päästä tutkiman Kalliota. Kiersimme korttelin, ylitimme hesarin, pyörimme Josafatin kallioilla, näimme paloauton, moottoripyörän, polkupyörän, autoja ja busseja, muita koiria ja ihmisiä. Remu paineli hirmu reippaasti menemään ja väisti kaikki koirat kohteliaasti ja rennosti. Se on mahdollisesti koirakohteliain kaveri, jonka olen tavannut. Takaisin kotipihalla tuli jättikakat ja koska koira oli kotiin päästyämme valmiiksi märkä vein sen vielä suihkuun ekalle pesulle. Remu jähmettyi pesun ajaksi ja vetäytyi sitten ravistelun/kuivauksen jälkeen omaan koppaan tutkiskelemaan märkää turkkiaan.

Uskaltaisin väittää, että Remu alkaa lähteä käyntiin, ero aamuun on aivan valtava. Nyt meillä on yhtäkkiä lenkkeillyt, ulos tarpeensa tehnyt, suihkunraikas koira omassa kopassaan.

Kaneli on ollut koko päivän ihan ok. Nythän koirat eivät ole nähneet alkutapaamisen jälkeen toisiaan, koska pieni kaksiomme on jaettu koiraportilla kahtia ja porttia peittää pyyhe. Kaneli asuu olohuoneessa/keittiössä ja Remu eteisessä (ja iltapäivään asti vielä makuuhuoneessa). Ne ainoastaan haistelevat ja kuuntelevat toisiaan. Huomenna tai viimeistään ylihuomenna mennään yhteislenkille. Kaneli kannetaan siihen asti sylissä eteisen yli ulos.

Klo 21.00

Yllätysyhteislenkki. Olin Remun kanssa sisäpihalla sillä aikaa kun Kaneli meni mieheni kanssa portista kadun puolelle ja koska Remukin halusi mennä portista ulos, niin ajattelin, että kokeillaanpa. Koirat haistelivat heti toisensa kohteliaasti useaan otteeseen ja tuntuivat omaksuvan luontevasti ”tässä me ollaan yhteisellä lenkillä” –asenteen. Kävelivät jopa tovin ihan vierekkäin. Kotona palattiin portin eri puolille, mutta valtava kivi vierähti sydämeltä. Kyllä heistä vielä kaverit tulee.

Yhteenvetona
Remun ensimmäisen kokonaisen kotipäivän aikana tapahtunut edistys on päätä huimaava ja todella liikuttava. Kaveri on ylittänyt itsensä vuorokauden aikana kymmeniä kertoja. Matka tulee kuitenkin olemaan pitkä. Remu ei esimerkiksi ole samalla tavalla kiinnostunut ihmisistä mitä Kaneli oli aivan alusta asti. Kanelin oletusasetus on, että ihmiset on mahtava asia ja rapsutuksilla voisi elää. Uskoisin, että Kaneli on ennen kadulle ja tarhaan joutumista ollut jonkun ihmisen koira ja jotenkin mystisesti se oli onnistunut säilyttämään luottamuksensa ihmisiin yli kolmesta tarhavuodesta huolimatta. Remu todennäköisemmin ei koskaan ole ollut kotikoira. Hihnassa kävely, sisällä oleminen ja ihmisen kosketus ovat kaikki sille outoja ja jännittäviä asioita. Kaneli oli alusta asti sellainen, että jos se olisi päässyt vahingossa irti, se olisi juossut suoraan kotiovelle, koska kotiin pääseminen oli sille ihan paras palkinto. Jos Remu pääsisi nyt irti, en saisi sitä enää kiinni. Ihminen ei ole sen elämässä automaattisesti hyvä tai tavoittelemisen arvoinen asia eikä ”koti” tarkoita sille automaattisesti vielä mitään positiivista. Remun luottamus pitää ansaita ja rakentaa hyvin vähitellen. Se työ on nyt alkanut.

Remu tuli taloon. Päivä 0.

Tullessaan lentokoneesta rescuekoirien kolme yleisintä mielentilaa on pelkojähmy, häsläkierrokset tai pelkoaggressio. Remun strategia oli jähmy. Lentoasemalla se piti nostaa ulos kantokopasta, muuten olisi mielellään jäänyt sinne. Ihmiset ei sitä kiinnostaneet eivätkä namit maistuneet. Lähinnä se tuntui laskelmoivan mahdollisia pakoreittejä. Lähtiessämme lentokentältä kannoin Remun autoon, johon se jähmettyi paikoilleen kohtaloonsa alistuen.

Ensimmäinen ulkolenkki kodin lähellä meni hyvin, Remu uskalsi liikkua, haistella ja tutkia, mutta ei kuitenkaan pissata. Kanelinkin tapaaminen meni ulkona rauhallisissa merkeissä. Parisataa metriä puistosta kotiin pääsin sitten taas kantohommiin.

Jähmy palasi sisätiloissa ja Kanelin ärähdettyä Remulle kerran koiraportin läpi koira oli sekunnissa makuuhuoneessa sänkymme alla. Ja sinne se jäi houkutteluista huolimatta seuraavaksi 14 tunniksi. Olin toki rakentanut etukäteen 6 eri piilo- ja pesäpaikkaa, mihin Remu voisi mennä (eteisen kaappiin, vessaan, kantokoppaan, omaan petiin, isolle tyynylle, työpöydän alle). Hän löysi sen, mitä en ollut tullut ajatelleeksi ollenkaan.

Koska tilanteelle ei voinut mitään, päätettiin että Kaneli nukkuu mieheni kanssa olohuoneessa sohvalla ja minä Remun kanssa makuuhuoneessa. Illalla sängyssä maatessani mietin, miten vuorokautta aiemmin menin vaan ihan normaalisti nukkumaan. Nyt vinosti keskellä huonetta olevan sänkyni alla on säikähtänyt eläin, jonka elämä on juuri kääntynyt päälaelleen ja joka haisee niin pahalta, että ikkuna on pakko pitää auki. Kaneli on piilossa olohuoneessa koiraportin takana ja puolisoni kanssa ollaan valmiita vaihtamaan vuoroa pitkin yötä.

Päivän saldo:
- on syönyt nameja, myös kädestä
- häntä nousi puistossa mahan alta ja heilahti useaan otteeseen (myös myöhemmin täällä sängyn alla)
- ainakin kolme rentoutusravistusta ennen sängyn alle jumahtamista
- haistelua puistossa
- pysyi lempeänä niissäkin hetkissä kun selkeästi jännitti yli kaiken ikinä koskaan
- ei pissaa eikä kakkaa
- kotona ei uskalla liikkua (johtuu todennäköisesti osittain Kanelista, osittain siitä, ettei välttämättä ole ollut koskaan elämässään sisällä aikaisemmin)
- turkki aivan järkkylikainen, paksu ja täynnä jo aikoja sitten irronnutta karvaa, ihan hirveästi tekisi mieli pestä ja harjata
- isompi ja painavampi mitä oletin vaikka tunnustelun perusteella myös todella laihassa kunnossa
- lihastonus olematon, mikä oli aika oletettavaa usean häkkivuoden jälkeen

 Jännittää, mutta häntä heiluu.