Toisen koiran tulo osaksi perhettä

Havahduin tänään siihen, että puolessatoista kuukaudessa perheestämme on muodostunut toimiva monikoiraperhe. Toki monia asioita pitää vielä opetella ja harjoitella, niistä isoimpana tällä hetkellä (omistajan näkökulmasta) se, että mökillä koirien tekee mieli vahtihaukkua jokainen ohikulkija ja niitä on siirtolapuutarhassa paljon. Pääosin arki sujuu kuitenkin moitteettomasti ja koirat toimivat hyvin yhteen.

Nykyiseen tilanteeseen ei olla päästy sattumalta tai itsestään, se on vaatinut paljon määrätietoista työtä. Usein kuulee vieläkin sanottavan, että antaa koirien hoitaa keskinäiset suhteensa ja välinsä, turha ihmisen on siihen nokkaansa tunkea. Tämä olisi varmasti hyvä neuvo, jos koirat eläisivät vapaana yhteisökoirina, jolloin heillä olisi mahdollisuus toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Neuvoa ei voi kuitenkaan samalla tavalla soveltaa kahteen tai useampaan toisille tuntemattomaan koiraan, jotka vailla varoitusta laitetaan asumaan pieneen kerrostalokaksioon. Jos Kaneli ja Remu olisivat saaneet vapaasti päättää, he olisivat todennäköisesti valinneet asua useiden satojen metrien päässä toisistaan ja ainoastaan moikanneet ohimennen kohdatessaan. Sen sijaan ihminen päätti heidän puolestaan, että he tulevat jakamaan noin 40m2 kaksion. Silloin ihmisellä on myös vastuu siitä, että koirien yhteiselo lähtee sujumaan toivotulla tavalla. Jokainen koira on yksilö ja jokaisen perheen kohdalla vastaan tulee yllättäviä ja sille perheelle ominaisia tilanteita. On kuitenkin asioita, joita huomioimalla voi minimoida riskin, että koirien välit kiristyvät pisteeseen jossa yhteiselo on jatkuvaa tappelua, koirat joudutaan pitämään koko ajan erossa toisistaan ja pahimmassa tapauksessa yhdestä tai useammasta koirasta joudutaan luopumaan.  Seuraavaan olen listannut asioita, joiden avulla yritimme helpottaa Remun ja Kanelin yhteiselämän alkua.  

• Remun tullessa taloon koirat tapasivat ensin ulkona, jossa he saivat ottaa tilaa ja tutustua toisiinsa rauhassa.
• Kotona asunto oli jaettu kolmeen erilliseen tilaan kahden koiraportin avulla ja portit oli peitetty vilteillä. Ensimmäisen parin vuorokauden ajan koirat eivät nähneet toisiaan, ainoastaan haistoivat ja kuulivat. Portit ovat paikoillaan edelleen, mutta nykyään ne ovat pääsääntöisesti auki. Tarvittaessa koirat voidaan kuitenkin rajata samaan tilaan tai eri tiloihin tilanteesta riippuen.
• Kaikki lelut ja puruluut oli laitettu piiloon ja niitä sai syödä ainoastaan ihmisen valvonnassa, alussa myös eri tiloissa. Näin vältettiin turhia resurssikiistoja, etenkin kun Kaneli on aina ollut tarkka omista resursseistaan. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin koirat syövät puruluita vapaasti samassa tilassa ja saattavat luovuttaa niitä vapaaehtoisesti toisilleen, mikäli oma pureskeluinto on sillä hetkellä lopussa.
• Ruokailutilanne oli ja on edelleen aina valvottu ja ruokakupit ovat esillä ainoastaan ruokailuhetken ajan. Molemmat koirat saavat aina syödä ruokansa rauhassa ilman, että toinen koira tulisi häiritsemään.
• Koirat totuteltiin samassa tilassa olemiseen vähitellen ja pienissä erissä, ihmisen valvonnassa. Kanelia palkittiin siitä, jos se kykeni katkaisemaan kyttäystuijotuksensa ja antoi Remun liikkua asunnossa. Yksin ollessaan koiria ei jätetty samaan tilaan ennen kun olin varma, ettei sitä seuraa konfrontaatio ja silloinkin alussa vain hyvin lyhyeksi aikaa.
• Hyvin varhaisessa vaiheessa aloitin säännölliset yhteiset koulutushetket, jossa paljon hyviä asioita tapahtui toisen koiran lähellä / läsnäollessa. Vierekkäin istumista, makaamista ja rentoa yhteiskävelyä seurasi runsas palkkio, rapsutusten määrä tuplaantui toisen koiran läheisyydessä. Tämä oli merkittävää erityisesti Kanelille, joka oivalsi pian, että Remun läsnäolo lisää hyvien asioiden tapahtumista, ei vähennä sitä.  Tähän liittyen molemmille koirille opetettiin, että palkkio tulee aina sille koiralle, jonka nimi sanotaan ja siihen on toisen turha änkeä väliin.
• Tilanteissa, joissa koirien välit meinasivat kiristyä eri mielentilasta johtuen (esim. Remu haluaa hepuloida ympäri kämppää ja Kanelia väsyttää) koirat laitettiin yksinkertaisesti eri tiloihin. Näin kummankaan stressitasot eivät pääse kohoamaan liikaa.
• Lenkillä totuteltiin heti siihen, että kaverin annetaan pissata rauhassa ja lenkki jatkuu aina vasta kun toimitus on valmis.
• Kontaktia ihmiseen vahvistettiin ja vahvistetaan edelleen paljon. Koirille opetetaan, että epävarmoissa tilanteissa (jännittää, ahdistaa, pelottaa) kannattaa kertoa tunteestaan ihmiselle ottamalla siihen kontakti ennen kun reagoi itse. Esimerkkejä: 1) Olen laittamassa koirille valjaita. Remu on innoissaan ja tulee liian nopeasti Kanelin kylkeen kiinni. Kaneli ei ärähdä vaan katsoo minuun kysyvästi, minä ohjaan Remun kauemmaksi eikä tilanne kiristy. 2) Remu kohtaa lenkillä uusia ihmisiä, jotka tulevat nopeasti lähelle. Tilanne on jännittävä ja Remu tulee hakemaan minulta vahvistusta siihen, että vieraan ihmisen käden haistelu on turvallista ja sallittua.

Yllä olevista vinkeistä valtaosa liittyy resurssien hallintaan. Toisin kun ennen uskottiin, koira ei pomota, ei halua olla lauman johtaja, ei rakenna pysyviä hierarkkisia suhteita. Koira sen sijaan pitää huolta ja on valmis puolustamaan niitä resursseita, joita se pitää tärkeänä. Resurssi voi olla ruoka, lelu, ihmisen huomio, nukkumapaikka, mielenkiintoinen haju, valo – mikä tahansa, mitä koira juuri sillä hetkellä haluaa. Mitä paremmin ihminen tunnistaa koiralleen tärkeät resurssit ja huolehtii siitä, ettei koiralle synny tarvetta puolustaa niitä, sitä vähemmän koirien välillä tulee yhteenottoja. Remun tullessa meille Kaneli puolusti leluja, luita, ihmisiä, sohvaa, keittiötä, makuuhuonetta, - käytännössä kaikkea. Puolessatoista kuukaudessa resurssiaggressio on suhteessa Remuun käytännössä hävinnyt. Enää Kaneli ärähtää lähinnä, jos Remu törmää siihen vauhdilla tai kellahtaa suoraan sen päälle, mikä on täysin ymmärrettävää.

Kaneli ja Remu hoitavat ja rakentavat välejään koko ajan myös itse. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole sanoa, että kaikki kommunikaatio olisi ihmisen ohjaamaa tai ihmisen päätettävissä. Remu on todella hyvä kuuntelemaan Kanelia, molemmat ovat hyviä kertomaan toisilleen milloin ja kuinka lähelle saa tulla. Oltuaan hetken erossa koiramme menevät nykyään ensin tervehtimään toisiaan, vasta sitten ihmisiä. Remun hammasleikkauksen jälkeen Kaneli puolusti sitä urheasti (ja omistajan näkökulmasta hieman rasittavasti) kaikilta vastaantulevilta koirilta lenkillä. Kun Remu jäi ensimmäisen kerran kotiin Kanelin mennessä ulos esitti hän vakuuttavan Vesa-Matti Loiri –imitaation suoraan Pojat elokuvan loppukohtauksesta.

Emme tietenkään voi olla varmoja, mikä tilanne olisi jos olisin antanut koirien ”hoitaa itse omat välinsä”. Ehkä lopputulos olisi ollut sama, todennäköisesti ei. Minulla ei ollut tarvetta ottaa sitä riskiä.  

Kaneli ja Remu osaavat jo odottaa asioita yhdessä.